Thursday, November 29, 2007

Seppo Lehto: Voitaisiinko keskustella asiallisesti ja tosiperäisesti neekeri-sanasta ilman "kiihottumisia" ja neekeröintejä ilmaan pomppimisineen?

Tamperelainen tunnettu ihmisoikeusaktivisti, ajattelija, kriitikko ja liian usein sensuroitu Seppo Lehto kysyy:

Osaavatko eduskunnan oikeusasiamies, kielitoimisto, apulaisvaltakunnansyyttäjät, viralliset puolueet, lehtineekerit, Jussi Halla-aho tai muu tunnettu kriitikko ottaa kantaa tähän rontti 10 vuotta jatkuneeseen neekeri-sanalla pelleilyyn?

Turun Sanomien mielipidepalstalta oheinen neekeri-juttu ja palautteet ylinnä, sekä Ruotsin akatemian kanta neekeri-sanaan.

--------------

Ohessa vastine alimpana olevaan kirjoitukseen:

Julkaistu 15.11.1997 22:09:33

Neekeri ei ole haukkumasana

Siirus Furuzan kirjoitti Turun Sanomissa 4.11. sanasta neekeri pitäen sitä loukkaavana. Hän ei kertonut aivan selvää kantaa siihen, mikä sana on sopiva, mutta jos hänen käyttämänsä musta on sopiva ilmaisu, hän on ainakin kaksi askelta jäljessä amerikkalaisia. Siellähän englannin kielen sana black on ainakin tiettyjen piirien mielestä ehdottomasti kielletty. Välillä oli Afro-American, ja nykyään korrekti termi on African American.

Voidaan tietenkin viisastella, että ei pitäisi lainkaan karsinoida ihmisiä ulkonäön tai syntyperän mukaan. Tämä viisastelu ei vain auta niissä käytännön tilanteissa, joissa on kuvailtava toisen ihmisen ulkonäköä. Jos tähän voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin vaaleahiuksinen, kapeakasvoinen, sinisilmäinen tai pyylevä, niin yhtä hyvin sanaa neekeri, jos neekeristä on kysymys. Korkeintaan voimme pyrkiä olemaan viittaamatta ihmisen ihonväriin silloin kun hänen ulkonäköään ei ole tarvetta kuvailla.

Kuinka suomalainen voi määrätä, miltä toisesta saa tuntua nimitys neekeri, kysyy Furuzan. En voikaan sitä määrätä enkä edes tietää. Juuri siksi käytän sellaista sanaa, jonka itse katson sopivaksi. Jos toinen välttämättä haluaa pitä sitä loukkauksena, olkoon se hänen murheensa. Kukaan ei käytä tavallista neekeri-sanaa haukkumistarkoitukseen, siihen on varmasti olemassa muita ilmaisuja.

Ryssä on jäänyt pois käytöstä, mustalaisesta tehdään romania ja eskimosta inuitia. Ei näissä uusissa nimityksissä välttämättä aina vikaa ole, mutta mielenkiintoista on, että kukaan ei keksi uutta nimeä sille ryhmälle, jolle se kaiken järjen mukaan olisi tehtävä - intiaaneille. Nimityshän on lähtöisin siitä erehdyksestä, että Kristoffer Kolumbus Amerikan löytäessään luuli tulleensa Intiaan. Monilla kielillä intialaista ja intiaania tarkoittava sana on sama. Intiaaneja ei kuitenkaan ainakaan meillä mielletä mitenkään syrjityiksi, vaan heihin päinvastoin liitetään tarunhohtoista ihailua, joten kenellekään ei tule mieleenkään muuttaa nimitystä.

Mikko Mäkitalo

Julkaistu 15.11.1997 22:09:33


------------------
.. ja toinen vastine joka myös syytä huomioida:

Julkaistu 10.11.1997 21:34:41

Neekeri ei ole musta

Äidinkieleni on suomi. Ymmärrän, että elävä kieli muuttuu ja kehittyy kaiken aikaa. Suomenkieleen omaksutaan uudis- tai paremminkin lainasanoja varsinkin englannista jatkuvasti. En ymmärrä, miksi kielen pitäisi muuttua myös siten, että jotain muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään puhuvat sanelevat meille, mitä joku suomenkielinen sana tarkoittaa.

Yli neljäkymmentä vuotta äidinkieltäni käyttäneenä haluan sanoa, että suomenkielen neekeri-sana ei sisällä mitään kielteistä, mistä kenenkään neekerin olisi syytä loukkaantua. Musta-sana sen sijaan saattaa aiheuttaa epämiellyttäviä mielleyhtymiä.

Englantia puhuessamme me suomalaiset tietysti käännämme sanan neekeri sanaksi black (musta), koska se on siinä kielessä oikea sana.

Helena Hutri
Raisio

Julkaistu 10.11.1997 21:34:41

----------------

Ruotsin Akatemia taasen ottanut kantaa omalla tavallaan neekeri-sanaan vuonna 2000:

Julkaistu Turun Sanomissa
6.10.2000 0:41:21

Ruotsin Akatemia vapauttaa käyttöön sanan "neekeri"


Sanaan "neekeri" ei sisälly alentavaa merkitystä. Näin tulkitsee asiaa Ruotsin Akatemia, joka näinä päivinä, nähtävästi ensi torstaina julkistaa muun muassa kuluvan vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan.

Ruotsin Akatemia on punninnut neekeri-sanaa Örebron poliisin esittämän tiedustelun takia. Malmön poliisi näet julkisti kesällä lehdistötiedotteen, jossa "neekerit ja arabit" osoitettiin erään ryöstösarjan epäillyksi.

Sananvalintaa arvosteli sittemmin Ruotsin syrjintäasiamies. Örebron poliisin piirissä asiasta heräsi keskustelua, minkä vuoksi paikalliset poliisit päättivät tiedustella, onko sana neekeri todella loukkaava maan korkeimmalta ruotsin kielen auktoriteetilta, Ruotsin Akatemialta.

Vastauksessaan Ruotsin Akatemia toteaa, että vain ilmaus "nigger" on loukkaava, kun taas ruotsin kielinen ilmaus "neekeri" (neger) tarkoittaa vain tummaihoista ihmistä. Myöskään oikeuskansleri ei Ruotsissa pitänyt poliisin lehdistötiedotetta kansanryhmään kohdistuvana kiihotuksena.

Julkaistu 6.10.2000 0:41:21
------------

Turun Sanomissa julkaistu neekeri-sanalla pelleilevä artikkeli

Julkaistu 3.11.1997 20:46:06

Neekeri ja virkakieli

Joidenkin tahojen into käyttää neekeri-sanaa Suomessa kummastuttaa suunnattomasti. Nämä tahot puoltavat sitä kuinka Suomessa saa käyttää neekeri-sanaa piittaamatta siitä minkälaisen vaikutelman sanan käyttö luo kuulijassa. Kansainvälisesti tiedetään, että neekeri-sana on jäännös aikakaudesta, jolloin afrikkalaisia riistettiin vielä nykyistäkin räikeämmin.

Mielestäni neekeri-sanan käytön puoltaminen on selvä merkki siitä kuinka Suomessa ei ole totuttu toisiaan kunnioittavaan kansainväliseen kanssakäymiseen. Tosiasia on, että neekeri-sana herättää aina loukkaavia tunteita mustan ihmisen mielessä.

Näyttää siltä, että Suomessa on vaikeaa tunnustaa joidenkin suomalaisten käytöstapojen sopimattomuutta ja oppia luopumaan muita väestöryhmiä loukkaavista tavoista. Tärkeintä muiden ihmisten kanssakäymisessä ei ole se mitä me sisimmissämme tarkoitamme vaan se minkälaisen vaikutelman käytöstapamme aikaansaavat toisessa osapuolessa.

Eikö sivistyneen kanssakäymisen tapoihin kuulu toisen osapuolen tunteiden huomioon ottaminen, ja pyrkimys olla mahdollisimman kohtelias ja loukkaamatta ketään?

Se, että Suomessa neekeri-sanaa on käytetty lasten lauluissa, saduissa ja monessa muussa yhteydessä, on johtunut vain siitä, että Suomessa ei ennen asunut mikään musta väestöryhmä, eikä sen vuoksi ole tarvinnut ottaa sen tunteita ja mielipiteitä huomioon. Kuinka suomalainen voi määrätä sen, miltä mustasta ihmisestä saa tuntua kun häntä kutsutaan neekeriksi?

Mielestäni joidenkin tahojen yritys puoltaa neekeri-sanan käyttöä virkakielessä on yritys puolustella Suomessa piittaamattomuutta mustan väestöryhmän tunteista ja ruokkia suomalaisessa kulttuurissa sellaisia aineksia, jotka eivät missään tapauksessa sovi sivistyneeseen kansainväliseen kanssakäymiseen.

Siirus Furuzan
Vaasa

Julkaistu 3.11.1997 20:46:06

Lähde: http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:1:1997-11-04;4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:0:0,104:9:4975,1:0:0:0:0:0:

---------------

Ystävällisesti tamperelainen historioitsija, kriitikko ja ihmisoikeusaktivisti Seppo Lehto Tampereelta

-------------
Onko neekeri-sana mahtisana vs parempi kieltää taistelu ilmassa 2004 Turun Sanomien artikkelissa:

http://www.turunsanomat.fi/extra/?ts=1,3:1010:0:0,4:10:0:1:2004-03-27,104:10:214355,1:0:0:0:0:0:

Julkaistu Turun Sanomissa 27.3.2004 2:00:33

TS/ulla kudjoi
Kalevi Wiik tuntee

TS/Marttiina Sairanen

Dosentti Marjo Kaartisen kirja käsittelee suomalaisten vieraan pelkoa.

"Soita viel' se neeger-jazz"

"Stiiknafuulia."

Kaikkien mahtisanojen äiti Teuvo Pakkalan lapsinovellista. Se on propagandasana. Siksi siltä menee voima, jos kaikki käyttävät sitä.

Marjo Kaartinen on kirjoittanut kiinnostavan kirjan Neekerikammo. Kustantajana on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen kustantamo k&h (ks. TS 23.3.).

Kaartinen käsittelee suomalaisten vieraan pelkoa. Hänellä mahtisana on "neekeri". Sanalla on "rasistinen painolasti". Me suomalaiset olemme nähneet afrikkalaiset villeinä, ikuisina lapsina, pakanoina, tyhminä, laiskoina, rumina. Ennakkoluulomme ja väärät asenteemme ovat säilöttyinä "neekeriin". Mutta päinvastoin kuin Mahtisanassa Kaartinen tuntuu uskovan, että jos kukaan ei käytä "n-sanaa", siltä menee voima - ja herpoaa ponsi rasismilta.

Neekerikammo ei ole suomalaista alkujuurta. Shakespeare panee Jagon käyttämään Othellosta nimityksiä "hänen Mustuutensa" ja "turpahuuli" - ja jos Desmenona "olisi hurskas ollut, ei hän olisi mauriin rakastunut". Mutta meillä oli vuoden 1954 merkkitapaus nokialaisen Sinikan ja neekeriprinssi Ankrahin avioliitto.

Koulupoikana luin Kulttuurin alkuhistoriasta "Australian raaoista neekereistä". En ajatellut, että ilmaisulla tahdottiin mitätöntää jonkun ihmisarvo. Papalta sain seikkailukirjan Aarniometsän tyttäret, jossa neekeri on "se konna, tuo koira, joka ei ole kyllin hyvä suutelemaan yhdenkään valkoisen miehen kengänpohjaakaan". Silti pappa oli sosialisti ja uskoi kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen.

Lapsuudesta en muista "neekeriä" käytetyn haukkumasanana. Mikki Hiiri oli mustaihoinen. Kiekun aisaparina oli Kaiku, musta kukko. Peppi Pitkätossun isä oli ammatikseen neekerikuningas.

"Neekeri" tuleekin meille ruotsista: "neger" tunnetaan vuodesta 1680 alkaen; se tulee saksan sanasta "Neger" ja se ranskan sanasta "neger", se taas espanjan sanasta "negro", musta, neekeri; pohjalla latinan "niger", musta.

Ruotsia on myös "neekeripallo" (negerboll), voikreemistä, kaurahiutaleista ja kaakaosta tehty kakkara. Sana ei ole tabu niin kuin meillä "neekerinpusu".

Itse en usko sanojen pahuuteen, vaikka nykyään kuulostaakin voodoo-kiroukselta, kun lausutaan 151 kertaa peräkkäin "Kekkonen".

Historiassa ei saa olla tabuja asioita, mutta miten asiat tuodaan ilmi, jos sanat kielletään?

William Styronin olisi ollut vaikea kirjoittaa Nat Turnerin kapina, kuvaus Yhdysvaltain neekeriorjuudesta ja sen historian ainoasta orjien kapinasta, jos hän ei olisi voinut käyttää sanaa "neekeri".

Entä miten suomentaa Huckleberry Finnin lause "Miss Watson's big nigger, named Jim", jos sitä ei saa kääntää "Neiti Watsonin iso neekeri, nimeltään Jim"? Neiti Watsonin iso afro-amerikkalainen?

J. M. Coetzeen romaani Häpeäpaalu kertoo apartheidin jälkeisestä Etelä-Afrikasta. Kirjassa kolme neekeriä raiskaa valkoisen naisen. Mutta ei ole poliittisesti korrektia sanoa niin. Coetzeella on uusjaossa jäänyt vain sanat "afrikkalainen" ja "valkoinen". Vaan entä jos valkoinenkin on afrikkalainen, Afrikassa syntynyt? Nainen vaikenee rikoksesta, salaa sen poliisilta; se on hinta siitä, että hänkin saa olla afrikkalainen. Määritelmä "Nainen on maailman neekeri" saa uuden merkityssävyn.

Afrikan tähdessä ovat rosvot sentään yhä valkoisia.

Vai ovatko? Amerikkalaisista televisiosarjoista opimme, ettei valkoisen rodun edustaja ole "valkoinen", vaan "kaukasialainen" (caucasian). Suomalaisesta se on outoa: Kaukasiassahan asuu abhaaseja, tsetseenejä, mustaveristä vuoristoväkeä. Ei tulisi ensimmäiseksi mieleen esitellä itseään kaukasialaiseksi edes USA:ssa, ennen vaikka paikallisiin uskomuksiin viitaten: "I am an Eskimo."

l

Neekerikammon rinnalla sopii lukea Philip Gourevitchin kirjaa Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Se kertoo Ruandan vuoden 1994 kansanmurhasta. Hutut ja tutsit eivät käyttäneet toisistaan "n-sanaa", mutta sadassa päivässä teurastettiin 800 000 ihmistä.

Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää mustaakin mustemmalta Sudanissa: YK:n sikäläinen edustaja antoi perjantaina 19.3. kansanmurhavaroituksen. Miljoona dafurilaista on paennut verilöylyjen pelossa kodeistansa.

Matti Jurva ei ollut edes piilorasisti rallatellessaan, että "soita viel' se neeger-jazz".

Rasismi on rotukiihkoilua, rotusyrjintää, rotuvihaa, julmimmillaan rotukysymyksen lopullista ratkaisua.

Auschwitzin portin päällä oli sanoja, mutta sanat eivät murhanneet juutalaisia.

Murhatyöt tehdään tekemällä.

l

Sanoilla on kohtalonsa ja syntyhistoriansa.

Esimerkiksi "gorilla". Antiikin kreikkalaiset saivat "gorillai" -sanansa Afrikassa asuneen karvaisen naisheimon omakielisestä nimestä; sana merkitsi "karvaiset ihmiset" ja villi-ihminen ylipäätään. Suurin ihmisapina (Gorilla gorilla) sai nimensä 1849, jolloin amerikkalainen lähetyssaarnaaja ja luonnontieteilijä Thomas S. Savage palasi Afrikasta ja ensimmäisenä kuvaili raavaan otuksen ja antoi sille nimen - apinalle ihmisen mukaan eikä päinvastoin.

Nyt gorillaksi sanotaan jopa oman Muumimammamme turvamiestä.

Julkaistu 27.3.2004 2:00:33



--------------------------

Tähän liittyy olennaisesti myös tämä plagiointikeskustelu ja lähdeviitteet. Tässä blogissa pitäisi olla riittävät lähdeviitteet ettei bloginkirjoittaja syyllisty neekeröintiin ja plagiointiin, vaan nimenomaan keskustelufoorumin synnyttämiseen riittävillä näytöillä neekeri-sanaan liittyen:

-----

Julkaistu Turun Sanomissa sähköisesti 15.6.2003 1:22:50

Varastettu kieli

Plagiointi otetaan aina silloin tällöin puheenaiheeksi. Erityisesti sitä tarkkaavat tutkijat ja kirjailijat. Yhtäläistä faktan ja fiktion maailmalle on, että omaa hengentuotetta pidetään ainutlaatuisena ja sitä varjellaan mustasukkaisesti.

Omien tekstien luvattomasta käytöstä pelätään tulevan taloudellista tappiota. Kenties tätäkin kiusallisempaa on, jos kunnia oivalluksista menee väärälle henkilölle. Onkin arveltu, että parasta mitä tutkijalle voi tapahtua, on se, että hänen tekstiään siteerataan ja lainataan - tietysti asianmukaisten lähdeviitteiden kera.

Pahinta sen sijaan on tekstin varastaminen. Varastamiseen, siis plagiointiin, syyllistyy, jos esittää toisen tekstiä omanaan lähdettä mainitsematta.

Yliopistoissa plagioinnin estämiseksi on laadittu eettisiä ohjeita. Nämä ohjeet koskevat tutkimuksia ja opinnäytteitä. Kun siirrytään tutkimuksesta soveltamiseen, eivät samat säännöt enää päde.

Oppikirjat ja oppaat kirjoitetaan tyypillisesti vailla mainintoja lähdeviitteistä. Niissä ikään kuin toistetaan yhteistä tietoa. Kääntäen kyse on siitä, että tieto muuttuu ja muutetaan yhteiseksi, kun sitä ei enää johdeta kehenkään. Ongelmana tosin voi olla, että oppikirjaan kirjattu "yhteinen tieto" jatkaakin kiertoaan oppikirjan tekijän nimissä.

Jotkut tekstit ovat luonteeltaan sellaisia, että esitettyjä asioita ei edes voisi väittää kirjoittajan yksityisiksi ajatuksiksi. Tällaisia ovat julkishallinnon tekstit. Virkatekstit kirjoitetaan virkaroolissa ja tietyn organisaation osana. Ne ovat ensisijaisesti erilaisten viranomaisten ja viranhaltijoiden laatimia, eivät Maija tai Matti Meikäläisen.

Virkatekstit allekirjoittaa usein joku muu kuin tekstin varsinainen kirjoittaja. Tavallista on sekin, että uutta tekstiä kirjoitettaessa otetaan otteita vanhoista näitä kuitenkaan mainitsematta. Rivityöntekijät myös käyttävät tekstejä, joiden pohjat ja mallit ovat suunnittelijat laatineet virastohierarkian yläpäässä.

Silti virkatyössä ei tulisi mieleenkään puhua tekstin varastamisesta: virkakieli ja virkatekstit ovat yhteistä omaisuutta. Vai ovatko?

Kun on puhe virkateksteistä, varastamiseen tulee toisenlainen näkökulma. Virkatyössä kirjoittajat - ja puhujatkin - turvautuvat monessa tilanteessa kieleen, joka heille muualta annetaan. Lainsäädännön, suunnittelun ja taloushallinnon kieli siirtyy rehtorin, sosiaalityöntekijän ja päiväkodin johtajan teksteihin.

Mahdollisuutta omaan puheenparteen ja erityisesti kirjoittamisen tapaan ei käytännössä ole. Virkahenkilöiltä varastetaan heidän oma kielensä.

Voikin miettiä, missä määrin tieteellinen plagiointi johtuu samanlaisista vahvoista, mutta kirjoittamattomista laeista. Miten käy opiskelijan, joka yrittää kirjoittaa toisin kuin on tapana?

Jos vain vakiintunut tyyli kelpaa, voi tuntua turvalliselta kopioida toisten tekstejä. Ehkäpä professori ei tyrmää kirjoitusta, joka on aivan kuin hänen kollegansa kirjoittamaa?

Muuten, tämän kielijutun otsikon varastin teoksesta Stolen language. Tai varastinko sittenkään?

ULLA TIILILÄ
kielentutkija

Julkaistu 15.6.2003 1:22:50



-------------------------------------------------------

Julkaistu 9.11.2007 1:32:06 (Päivitetty 10.11.2007 1:33:00)

TS/
Lauren Childin kuvittaman Peppi Pitkätossun sankari tuo mieleen Childin aikaisemmat luomukset Samun ja Sallan.

Peppi uudistui mutta pysyi Pitkätossuna

TUOMO KARHU

Peppi Pitkätossu on uudistunut. Entistä modernimman ilmeen Astrid Lindgrenin klassikolle ovat antaneet suomentaja Kristiina Rikman ja englantilaiskuvittaja Lauren Child.

Rikman sanoo kaivanneensa uutta Peppi-käännöstä jo pitkään.

- Esimerkiksi kollegani, joilla on pieniä lapsia, ovat jo hyvän aikaa olleet sitä mieltä, että vanhat Peppi-käännökset eivät toimi ääneen luettuina. Kieli ei stemmaa tämän päivän kielen kanssa, Rikman kertoo.

Hän tarjoutui kääntämään Pitkätossut uusiksi jo 2005 vietettyjen Pepin 60-vuotisjuhlien alla, mutta silloin WSOY ei syttynyt ajatukselle.

- Pepistä tehtiin vain kielenkorjaajan siivoama versio, jossa poliittinen korrektius oli päällimmäisenä kriteerinä: kaikki neekerikuninkaat siivottiin pois. Nyt Astridin satavuotisjuhlan tiimoilta asia nousi kuitenkin uudestaan esille.

Puhtaalta pöydältä

Koska perikunta vaalii Lindgrenin oikeuksia todella tarkasti, uuden Peppi Pitkätossun (WSOY 2007) toteutuminen oli kovan väännön takana.

- Oxford Pressin julkaiseman, Lauren Childin kuvittaman julkaisun ansiosta saatoimme kuitenkin tehdä yhteislaitoksen, ja pyörät lähtivät pyörimään nopeasti. Sain kevättalvella kaksi kuukautta aikaa tehdä käännöksen. Työnsin muita töitä sivummalle ja hoidin homman kotiin. Se oli hirveän intensiivinen rupeama, Rikman luonnehtii.

Hän lähestyi käännöstyötään kuin ei olisi koskaan Peppiä lukenutkaan.

- Lähdin ihan puhtaalta pöydältä ja pyrin vain tekemään oman näkemykseni, niin kuin mitä tahansa romaania kääntäessäni. Vasta käännettyäni kirjan tsekkailin Laila Järvisen käännökset. Ei käännöksestäni onneksi tullut ollenkaan samanlainen.

Neekerikuninkaasta hottentottikuningas

Eniten uudessa suomennoksessa keskusteluttivat nimet.

- Minä olisin esimerkiksi jättänyt Pepin isän neekerikuninkaaksi, mutta kustantaja halusi toisin. Mietin kovasti ratkaisua, koska en missään nimessä halunnut mitään liian korrektia tyyliin alkuasukaskuningas. Lopulta päädyin hottentottikuninkaaseen, koska se on sopivasti satumainen sana, jonka lapset lisäksi muistavat vanhasta hauskasta Hottentotti-laulusta.

Esimerkiksi Tanskassa päädyttiin eri ratkaisuun.

- Sain viikko sitten käsiini tanskalaisen Politiken -lehden artikkelin, jossa kerrottiin Tanskassa ilmestyneestä uudesta Peppi-käännöksestä. Perikunta oli sanonut tanskantajalle, että Lindgrenin ratkaisuihin ei saa puuttua. Niinpä tanskalaiset lukevat edelleen Peppiä, jossa Pepin isä on neekerikuningas.

Joitakin muitakin nimiä Rikman muutti, mutta niin Annikan, Tommin, herra Tossavaisen kuin Pepinkin hän jätti ennalleen.

- Peppi on edelleen Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu eikä esimerkiksi Peppi Pitkäsukka tai Peppi Ylipolvensukka, niin kuin olen joskus vitsaillut.

Rikman uskoo, että käännöstä enemmän vastareaktioita herättää Childin kuvitus.

- Ihmiset ovat niin omaksuneet vanhan Ingrid Vang Nymanin kuvituksen. Tähän asti kuulemani lapsilukijoiden palaute on kuitenkin ollut myönteistä. Luultavasti ongelma onkin enemmän äideillä ja isoäideillä.

Julkaistu 9.11.2007 1:32:06 (Päivitetty 10.11.2007 1:33:00)

Lähde: http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2007-11-09,104:5:497363,1:0:0:0:0:0:






---------------------------------------------

2 comments:

Eduskuntaehdokas / Kuntavaaliehdokas Lehto Seppo: Kannanottoja Suomen ryssäläistämisen / bryssäläistämisen / islamisoittamisen estämikseksi nyt ennen kuin on myöhäistä. Toimikaa! said...

Pitänee muistaa ettei erilaisten keinotekoinen kytkeminen palvele ketään

Yksi hyvä leikkikin on joutunut rasismin uhriksi, kun koulujen pihoilla ei leikitä enää oheiseen tapaan:

Kuka pelkää mustaa miestä

Kentän päihin piirretään kaksi pitkää poikkiviivaa. Musta mies asettuu niiden välimaastoon, muut leikkijät toisen viivan taakse. Musta mies huutaa "kuka pelkää mustaa miestä", muut lähtevät juoksemaan kohti toista viivaa ja musta mies koettaa koskettaa heitä. Kosketetut joutuvat syrjään. Viimeksi kiinni jäänyt on voittaja.

Eduskuntaehdokas / Kuntavaaliehdokas Lehto Seppo: Kannanottoja Suomen ryssäläistämisen / bryssäläistämisen / islamisoittamisen estämikseksi nyt ennen kuin on myöhäistä. Toimikaa! said...

Talteen Tampereen yliopistoneekereitä koskeva juttu:

http://www.uta.fi/jour/juhla/puheenvuoroja/ihanainen.html

Harjoitustoimitusta kehittämässä

Toimittajatutkinnon opettajana 1966-73 työskennelleen Erkki Ihanaisen luento Tampereen yliopistossa 27.9.2006

Kaksikymmentä vuotta sitten Tampereen yliopiston toimittajakoulutus täytti 60 vuotta. Juhlakirjassa Pentti Salmelin, Hannu Himanen, Erkki Teikari, Kaarle Nordenstreng ja Timo Uusitupa selvittivät seikkaperäisesti, miten sanomalehtitutkinnosta kehittyi toimittajatutkinto ensin Kansalaiskorkeakoulussa, sitten Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa ja nyt Tampereen yliopistossa.

”Perinnenurkassa” professori Pertti Hemánus muisteli sanomalehtiopin ensimmäistä professoria Eino Suovaa, entiset harjoitusmestarit Salama Hirvonen, Aulis Blinnikka ja Allan Liuhala opetuksen kehittymistä ja Esko Lampinen koulutuskilpaa 1966-85 toimittajatutkinnon näkökulmasta.

Aloitan esitykseni lainauksilla edellämanittujen – pääasiassa Hemánuksen – kirjoituksista ja lisään omat vaatimattomat kokemukseni ja kommenttini niihin.

”Se toimittajiksi opiskelevien yhteisö, johon hieman alaikäisenä eli 17-vuotiaana hakeuduin, oli kiehuva, kuohuva ja kiehtova”, muistelee Pertti Hemánus. ”Samalla se oli puutteellinen, jopa alkeellinen, ja se oli elämälle vieras. Ristiriitaista, eikö totta?” ”Elämää me totisesti opiskelimme.”

Niin mekin. Avasin tosin ensimmäisen kerran YKK:n jyhkeän pääoven Franzéninkatu 13:ssa Helsingin Kalliossa jo täysi-ikäisenä eli asevelvollisuuden suorittaneena ja 19-vuotiaana. Niin yksinkertaista se oli, kun ilman mitään pääsykokeita voi kirjoittautua sisään korkeakouluun ja yliopistoonkin, lääketieteellistä tiedekuntaa lukuun ottamatta. Olisin siis voinut valita toisinkin, mutta valintaani en ole kertaakaan katunut. Vuoksenniskan Yhteiskoulun teinikuntalehden aiemmalla päätoimittajalla oli selvä suunta ja tavoite.

Kun mitään valtion opintotukijärjestelmää ei ollut, niin monien muiden tavoin minunkin piti löytää halpa alivuokralaisasunto. Ja sellainen löytyi Lauttasaaresta Ami Lovénin luona. Ami oli laulaja, oopperalaulaja, mutta usein myös mukana muissa hommissa, mm. Kipparikvartetissa.

Matka Lauttasaaresta Kallioon oli pitkä ja bussiliput kalliita. Niinpä pyysin kulkuneuvokseni kotoa Imatralta polkupyörän. Koska kellään toisella ei sellaista kulkupeliä ollut, sain itseoikeutetusti ylioppilaskunnan hallituksesta liikenneministerin salkun.
Koulutus kuin kuivaharjoittelua

Hemánus jatkaa: ”Puutteellista, jopa alkeellista YKK:n 50-luvulla antamassa toimittajakoulutuksessa oli sen resurssien suhteeton vähyys... Henkilöresurssit olivat kohtuuttomassa määrin professorin – siis Eino Suovan – itsensä varassa. Tilaresurssit olivat yhtä kuin luentosalit istuimineen, katedereineen ja tauluineen; mitään harjoitustoimitusta ei osattu edes havitella. Paljolti koulutus oli kuivaharjoittelua; uimaliikkeiden opettamista ja opettelemista maalla, koska vettä ei ollut lähistölläkään.”

Minun aloittaessani opintoni syksyllä 1957 myös Pentti Salmelin aloitti sanomalehtiopin lehtorina, ja Eino Suova sai hänestä ensiarvoisen, korvaamattoman avun. Tilaresurssit kuitenkin olivat entiset ja toiminta sen mukaista. Muistan kuinka eräässä haastattelukokeessa Salmelin oli joko poliisi- tai palopäällikkö, jota me opiskelijat haastelimme tapahtuneesta turmasta mukamas puhelimessa. Pentti ja me kaikki muut istuimme harjoituksessa käsi korvalla kuin puhelinta markkeeraten.

Jatketaan Hemánusta lainaten: ”Suovan opetus oli huolellisesti valmisteltua sekä selkeyteen ja tarkkuuteen pyrkivää. Kovin lennokasta se ei ollut. Suovan suuri ansio oli, että hän omalla persoonallaan piti Suomessa yllä je kehitti jotakin, jolla ei meillä ollut komeaa perinnettä, vain haparoiva; sanomalehden ja sanomalehtityön järjestelmällistä tarkastelua.”

Omasta opintokirjastani löytyvät ensimmäiseltä vuodelta mm. sanomalehtiopin, sanomalehtitekniikan ja kirjapaino-opin suoritusmerkinnät sekä myös merkinnät osallistumisesta idea- ja reportaasikokeisiin. Varsinkin ideakokeisiin olin vallan ihastunut. Joskus Suovakin innostui luennollaan. Muistan kuinka hän kerran vakuutti, että juuri hän ja Pentti Salmelin olivat meidän opiskelijoiden paras tuki ja turva. ”Kun te menette töihin toimituksiin, niin eivät ne siellä teille mitään opeta, kun pelkäävät, että teistä tulee parempia kuin itse ovat.”

Myöhemmät kokemukset osoittivat, että asia oli juuri niin - tai päinvastoin.

Meillä oli opiskeluaikana tapana hokea, että opiskelu kävi kalliiksi, vaikka olisi miten vähän opiskellut. Kroonisen rahapulan helpottamiseksi allekirjoittanutkin hakeutui alan töihin, Suomen Sosialidemokraatin oikolukijaksi.
Suovan kanssa Neckarissa

”Se Suova, johon tutustuin, oli yhä tumma ja samalla tukevahko ja hieman kumara”, kuvailee Hemánus professoriaan. ”Häntä ei voinut olla muistelematta ilman että mieleen palautuu hänen parantumattoman kaihin pilaama näkönsä..”

”Elämäntavoiltaan Suova oli yhdistelmä boheemiutta ja eronneen miehen vapaaehtoista yksinäisyyttä, joista jälkimmäinen vuosien mittaan painottui yhä enemmän.. Se Suova, joka nimitettiin vakinaisen professorin virkaan 1.12.1956 lukien, oli kai jo varsin erakoitunut.”

”Mutta toistan: Suova ei koskaan valittanut. Me 50-luvun opiskelijat muistamme hänet muun ohessa iloisista illanistujaisista, joiden paikkana usein oli tuon ajan Tillikka, nyttemmin kuulemma lopetettu ravintola Tenho Helsinginkadulla. Suova teki sinunkauppoja sellaisten opiskelijoiden kanssa, joista hän oli tavallista kiinnostuneempi, ja sen kunniaksi hän tarjosi säästelemättä drinkit.”

”Opiskelijatilaisuuksissa Suovan bravuuriesitys oli Viljo Kojon runo Jätkät.

Me oltiin jätkiä kumpikin
käsin känsäisin, polvin pihkaisin...

Esityksen tuloa joudutettiin huutamalla kuorossa rytmikkäästi: Jätkät esiin, jätkät esiin...”

Jotakin ehkä muistaisin, olinhan siellä minäkin. En tosin Tenhossa, en ainakaan Suovan kanssa, mutta kylläkin Neckarissa. Esko Lampinen muistelee näin:

”...Ja vaikka monet sairaalamatkat keskeyttivät Suovan opetusta, jäi aikaa myös kaikkien yhteiseen ilonpitoon. Yhdessä marssittiin iltaisin alas Kalliosta Neckariin, Suovalla tyttö kummassakin kainalossa. Piti olla, sillä muuten hän ei heikkonäköisenä olisi koskaan osannut perille.” ”Neckariin mentiin siksi, että se oli lähin ravintola, missä sai laulaa.. Suova rakasti laulamista ja tartutti sen opiskelijoihinsakin.”

Niinpä niin, opiskelijalaulut tarttuivat tuolloin eliniäksi muistiin, varmasti paremmin kuin monet asiallisemmat asiat. ”Olen kolmas valtiomahti, minä neekeri valkoinen...” Ja joskus Neckarista mentiin jatkoille Eikan boksiin Kapteeninkadulle. Voi sitä lehtien, kirjojen ja muistiinpanojen määrää!
Ylä-Vuoksesta Työtehoseuraan

Hemánus jatkaa:

”Suova oli syntynyt 1895 eli täytti omien opiskeluvuosieni aikana jo 60 vuotta. Hänestä tuli 19-vuotiaana Turun Sanomien toimittaja, myöhemmin toimitussihteeri ja vt. päätoimittaja, ja tuossa lehtitalossa hän työskenteli 16 vuotta...”

”...Suova tunsi kuin omat taskunsa Turun lehtimaailman, mutta Helsingin toimitukset ja toimittajat kenties olivat jääneet hänelle vieraiksi? Ehkä hänen ikääntymisensä, sairastelunsa ja jatkuvasti heikentynyt näkönsä vaikeuttivat kontaktien solmimista?”

”Missään nimessä Suova ei tietenkään hyljeksinyt sitä journalismin käytäntöä, jota hän itse opetti. Toukokuussa hän säännön mukaisesti oli kiinnostunut siitä, mihin toimituksiin itse kukin opiskelija oli hakeutumassa ja oliko paikkoja helppo saada.”

Kyllä oli, meikämies pääsi ensi yrittämällä kotikaupunkini Imatran paikallislehteen Ylä-Vuokseen ensin 100:n, heinäkuussa 150:n ja elokuussa peräti 200 markan kuukausipalkalla. Tuossa samaisessa lehdessä – rauha sen muistolle – Hemánuskin oli ollut hieman aiemmin kesätoimittajana. Oma urani urkeni nopeasti, kun kesäheinästä kahden viikon harjoittelun jälkeen tehtiin tuon kuusipäiväisen lehden toimitussihteeri. Kuten myöhemmin ilmenee, Ylä-Vuoksella oli merkittävä rooli toimittajatutkinnon harjoitustoimitusten kenttäkeikkojen käynnistymisessä.

Syksyllä 1958 oli opintojen ohella löydettävä taas työtäkin. Tällä kertaa paikka löytyi Työtehoseurasta ja tehtävänä oli puhvata Messuhallissa järjestettyä Työtehon kolmatta suurnäyttelyä. Sekä työ että näyttely onnistuivat kohtalaisen hyvin, mutta parasta kaikessa oli lähin työtoveri, Työtehoseuran tuolloinen tiedotuspäällikkö Kyllikki Stenroos, josta sittemmin tuli valtioneuvos Johannes Virolaisen puoliso. Niin se elämä kuljettelee meitä.

Keväällä 1959 pääsin matkustamaan seitsemäksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin ja hankin matkaa varten suosituksen myös professori Suovalta. Mielellään hän sen kirjoitti ja muistan professorin pohtineen, oliko oikea titteli ”Professor of Press” vai ”Professor of Journalism”. Viimeksi mainittu näyttää suosituksen alla olevan. Vasta Hemánuksen kirjoituksesta minulle selvisi, että Suova vasta vanhemmilla päivillään opetteli englannin kieltä, josta häneltä puuttuivat tykkänään aiemmat tiedot.
Jättikynä Tampereelle

Tammikuussa 1960 palasin takaisin Suomeen ja sain toimittajan paikan Maakansasta. Siihenastiset opintoni tuottivat minulle myös melkoisen mielihyvän ja kunnian: Western Foreign Press Clubin eli Suomessa toimivien ulkomaisten, siis länsimaisten kirjeenvaihtajien ensimmäisen opiskelijastipendin.

Vappuna me sanomalehtiopin opiskelijat kuskasimme linja-auton katolla jättisuuren lyijykynän Helsingistä Tampereelle tänne siirtyvän korkeakoulun ja journalistikoulutuksen symbolina. Tampereen kaupungin, paikallisen sanomalehtimiesyhdistyksen ja lehtien edustajat vastaanoittivat kynän Hämeenpuistossa.

Huoli leivästä eli työpaikasta oli yhteinen koko opiskelijaporukalle, kun siirryimme Tampereelle syksyllä 1960. Minun osani oli helpompi kuin monen muun, sillä Maakansa päätti perustaa Tampereelle aluetoimituksen, palkkasi minut sen vetäjäksi, maksoi osan asuntoni vuokrasta Näsikartanossa sekä korvasi puhelin- ja muita kulujani. Se oli varsinainen onnenpotku, mutta tajusin kyllä lehtimaailman realiteetteja jo sen verran, että olisi viisainta pyrkiä tukevamman leipäpuun oksalle. Siis Aamulehteen konstilla millä hyvänsä.

Heti Tampereelle muutettuani kesällä 1960, päätin ottaa härkää sarvista ja kysyä töitä Aamulehdestä. Soitin lehden toimituspäällikölle maisteri Oiva Talvitielle ja esitin asiani. Talvitie kuunteli kohteliaasti ja alkoi kysellä henkilötietojani. Kun päästiin koulutukseen ja tuolloiseen opinahjooni, seurasi langalla niin pitkä hiljaisuus, että luulin puhelun jo katkenneen. Sitten keskustelukumppani virkkoi:

”Meillä täällä Aamulehdessä otetaan nykyisin uusia toimittajia vain kuolemantapausten jälkeen. Tällä hetkellä olemme kaikki erinomaisessa kunnossa. Joten valitan ja toivotan hyvää kesänjatkoa. Kuulemiin!”

Olin äimänä enkä vieläkään tiedä a) piruiliko Vanha kamreeri nuoren ammattiveljen kustannuksella b) vai oliko OT loukkaantunut, kun selvästi en tiennyt hänen opettaneen sanomalehtioppia ja –tekniikkaa YKK:ssa 1936-41 c) vai pitikö paikkansa väite, että Talvitie inhosi – syystä tai toisesta – kaikkia YKK:n kasvatteja.

Olipa asia niin tai näin, niin päästyäni Aamulehteen jouduin aluksi OT:n höykytykseen nykymaailman näkökulmasta uskomattomalla tavalla. Ja kuitenkin meistä lopulta tuli hyvät ystävät, no työkaverit ainakin.
”Raastuvassa tavataan!”

Syksyn lähestyessä meissä Tampereelle jo ehtineissä sanomalehtiopin opiskelijoissa alkoi itää ajatus, että uuden korkeakoulun kunniaksi pitäisi tehdä lehti. Helsingissä YK:n oppilaskunnalla oli ollut jo pitkään ilmestynyt Teisku, jonka viimeiset päätoimittajat olivat Tatu Vanhanen ja Tuomas Kaasalainen. Ylioppilaskunta perusti 1958 oman lehtensä Aviisin sen jälkeen kun sen edustaja oli hävinnyt Teiskun päätoimittajuudesta käydyn kädenväännön. Muuttohötäkässä molemmat lehdet lakkasivat ja Suomen toimittajakoulutuksen uusi Mekka eli Tampere oli jäädä ilman opiskelijoiden äänitorvea. Jotta niin ei kävisi, neekereiden hallitus päätti synnyttää uuden lehden, yykoon.

Lehden taloudenhoitajaksi ryhtyneen Tuomas Kaasalaisen muistikuvan mukaan päätöstä yykoon perustamisesta olivat tekemässä hänen ja allekirjoittaneen lisäksi ainakin Juha Numminen, Unto Kivelä, Juhani Sillanpää, Sini Seitsalo ja Linda Korhonen.

Lehden ensimmäinen näytenumero ilmestyi 20-sivuisena tabloidina, 2. lokakuuta 1960. Se painettiin Aamulehdessä ja jaettiin Aamulehden välissä Tampereella. Kun YK:n neekereitä ei ehditty rekisteröitä painovapauslain vaatimalla tavalla, jouduin ottamaan sekä lehden päätoimittajan että julkaisijan vastuun muistaakseni kolmen numeron osalta.

Helsingin yliopiston kirjasto jäljitti nyt syyskuussa pienen salapoliisityön tuloksena tuon yykoon ensimmäisen näytenumeron ja lähetti siitä valokopiot minulle. Moni unholaan painunut asia palautui lämpimänä mieleen. Ensimmäiseksi numeroksi kaikessa kiireessä tehty lehti tuntuu vieläkin aika hyvältä. Myös Helsingin Ylioppilaslehti piti tulosta kohtuullisena.

Ilo ja suru olivat erottamattomat myös tässä näytenumerossa. Enimmäkseen se sisälsi muuton aiheuttamia iloisia uutisia ja kannanottoja. Pääkirjoitussivua leimasi kuitenkin myös suru, kun jouduimme julkaisemaan sekä professori Eino Suovan että professori Aarre Tuompon muistokirjoitukset. Jonkinlaisena kummajaisena ja kuriositeettina tässä ensimmäisessä näytenumerossa on koulun rehtorin Armas Niemisen kirjoittama pääkirjoitus. Aika aikaa kutakin.

Kirjoittajien nimet puuttuvat sekä Suovan että Tuompon muistokirjoituksista. Oman muistikuvani mukaan Pentti Salmelin kirjoitti Suovan muistosanat. Lainaan kirjoituksesta osan:

”...Professori Suovan poismeno oli raskas isku toistaiseksi niin vähän raivatulla suomalaisen lehdistötutkimuksen kentällä. Eino Suova oli tällä laajalla ja vaativalla työsaralla maan ensimmäinen tieteellisen uran aukaisija. Hänen vuonna 1953 julkaistu väitöskirjansa ”Aurora-seuran sanomalehti” oli ensimmäinen sanomalehtitieteellinen tutkimus Suomessa. Lehdistöntutkimus ja lehtimieskoulutus oli professori Suovalle ammatti, mutta hänen kohdallaan se merkitsi valtavasti enemmän – se oli kutsumus. Kirjasessaan ”Sanomalehtitiede valinkauhassa” hän viitoitti tien, jota pitkin oli kuljettava... Eino Suovan oppilaiden velvollisuudeksi jää pitää huolta siitä, että tutkijan ja opettajan, uupumattoman optimistin raivaama ura ei saa kasvaa uudelleen umpeen.”

Päästyäni töihin Aamulehteen ulkomaantoimittajaksi vuoden 1961 alussa luovuin yykoon päätoimittajuudesta, jota jatkoi Olavi Ylikotila. Julkaisijaksi tuli YK:n neekerit. Myös Tuomas Kaasalainen irtaantui hoitamaan leipätyötään mainosmaailmaan. Lehden talouden otti hoitaakseen Terttu Saarteinen (myöh. Häkkinen). Vuonna 1966 lehti muutti nimensä nykyiseksi Aviisiksi.

Ja lopuksi vielä yykoon syntyyn liittyvä henkilökohtainen muistelus. Kun lehti jaettiin 2. lokakuuta 1960 aamutuimaan Aamulehden välissä, soi päätoimittajan kotipuhelin heti kohta sen jälkeen eli reippaasti ennen kukonlaulua. Kipakka keskustelu päättyi hurjistuneen asiakkaan sanoihin: ”Raastuvassa tavataan!” Asianomainen soittaja oli polttanut päreensä, kun hänen liikkeensä ilmoitus oli jäänyt pois lehdestä. Reipas alku uudelle lehdelle ja päätoimittajalle! Sittemmin moisia uhkauksia tuli uran varrella useitakin, mutta leivätön pöytä jäi kuitenkin minulta kokematta.
Gradun aihetta vaihtamassa

Minun niin kuin niin monen muunkin alan opiskelijan opinnot tyssäsivät siihen, kun pääsin tukevan leipäpuun oksalle. Yrjö Länsipuron, Antero Pietilän ja Veikko Järnefeltin kanssa kehitimme hiki hatussa Aamulehden ulkomaanosastoa. Uutisvirta oli ehtymätön: avaruuden valloitusta Juri Gagarinista alkaen, sotia Kongossa, Algeriassa ja Vietnamissa, presidentti Kennedyn murha...Kesäisin pääsin toimitussihteeriksi ja suurten urheilukisojen aikaan urheiluosaston sihteeriksi. Vapaa-ajat ja lomat käänsin sota- ja muita kirjoja. ”Pojat tentteihin emme me ehtineet kera veljien uurastaneiden...”

Syksyn tullen kuitenkin sitkeästi ilmoittauduimme yliopiston kirjoihin ja tapasimme joskus myös professori Raino Vehmaksen. Kerran hän tokaisi: ”Jaha, tulivatko pojat taas vaihtamaan gradun aihetta?” Kun opinnot eivät oikein sujuneet, alkoi syntyä yhteyksiä opetuksen puolelle. Aamulehden tuolloisesta toimitussihteeristä Allan Liuhalasta oli tullut 1960 sanomalehtitutkinnon harjoitusmestari. Hän veti myös minut mukaan arvioimaan harjoitustoimituksen työn tuloksia.
Oppilaasta opettajaksi

Kun Allan Liuhala luopui harjoitusmestarin hommista 1964, häntä seurasi Helka Kähkönen. Kun tämä puolestaan valmistautui siirtymään Aamulehteen neljä vuotta myöhemmin, Pentti Salmelin kutsui minut puheilleen. Muistikuvani mukaan Pentti sanaili jotenkin niin, että kun opinnot eivät tuntuneet meikäläiselle onnistuvan, niin miten olisi, jos ryhtyisin opettajaksi. Pentti on kyllä sittemmin kiistänyt noin sanoneensa, mutta minä muisten niin ja näin kerrottuna juttu on minusta hyvä.

Olin tuolloin siirtynyt Aamulehden ulkomaanosastosta tiedottavan viihteen päälliköksi. Jaoimme toimittajatutkinnon harjoitusmestarin hommat yhdessä toimittaja Pirkko Savisaaren kanssa.

Allan Liuhala muisteli 20 vuotta sitten Tampereen Uutisten syntyä näin: ”Syksy 1960 huipentui harjoitustoimitukseen, jollainen sitten kuuluikin keskeisenä käytännön opetusohjelmaan. Tulevat toimittajat organisoituivat ”oikeaksi” toimitukseksi, kirjoittivat ”oikeita” juttuja, ja tekivät ”oikeata” lehteä – sitä vaan ei koskaan ladottu eikä painettu. Se oli laboratoriolehti, jonka idean Pentti Salmelin oli tuonut Amerikasta.” ”Näin syntyi Tampereen Uutiset käytännön harjoitusten olennaiseksi osaksi. ”Valelehti” jurppi kuitenkin ennen pitkää muitakin kuin opiskelijoita. Määrärahat tekivät kiusaa, mutta ajatus sykki. Eräänä päivänä hankkeesta tuli totta. Tampereen Uutiset ilmestyi painettuna!”

”Saavutukselle ropisi suosiota kuin pajatsosta lantteja. Sehän oli uusi journalismin ilmiö ja lisä suomalaiseen lehdistökuvaan!” ”Seuraava vaihe olikin sopimusten tekeminen koulutusystävällisten lehtitalojen kanssa, harjoitustoimitusten liikkeelle lähtö ja lehden tekeminen opiskelijavoimin tositoimituksessa tositoimin.”

Niinpä, se oli meidänkin tehtävämme. Helka Kähkönen tosin ehti harjoitustoimituksineen kentälle meitä ennen. Koulun historian ensimmäinen kenttäkeikka tehtiin Uudenkaupungin Sanomiin keväällä 1965 ja toinen Itä-Hämeeseen loppuvuodesta 1965. Kähkösen johdolla harjoitustoimitus teki kenttäkeikan myös Riihimäelle ja Hyvinkäälle, joissa ryhmä jakaantui kahtia ja teki samaan aikaan molempien paikkakuntien lehtiä.
Ensin vanhan kertausta

Me uudet tekijät harjoittelimme ensin vanhan kertausta. Osallistuimme pääsykokeiden järjestämiseen ja pidimme idea-ja reportaasikokeita. Pääsykokeissa ”lajeina” olivat mm. yhteiskuntaoppi, uutisharjoitus, ideakoe ja henkilökohtainen haastattelu. Porukkaa höykytettiin kaksi päivää aamusta iltaan, ja lopulta jyvät sitten seuloutuivat. Mikä kummallisinta: mielestäni joka kerta pari todella lupaavaa tyyppiä karsiutui ja mukaan tuli vastaavasti pari, joiden uravalinta arvelutti ainakin opettajia.

Harjoitustoimitus kokoontui viikottain, päätoimittajan, toimitussihteerin, eri alojen reporttereiden ja valokuvaajien vakanssit vaihtelivat. Joskus jokin sivun painettiin, toisinaan koko lehti 4-, 6- tai 8-sivuisena, milloin missäkin formaatissa. Jos Aamulehdeltä ja Kansan Lehdeltä ei enää tohdittu pyytää köyhänapua, matkusti meikäläinen opiskelijatoimitussihteerin kanssa milloin Jyväskylään, milloin Poriin, Vaasaan tai jopa Ouluun asti. Keskisuomalaisessa, Satakunnan Kansassa, Vaasassa ja Kalevassa ladottiin harjoitustoimituksessa syntyneet jutut, kuvista tehtiin laatat, sivut taitettiin ja lehteä painettiin riittävä määrä. Ja sitten pidettiin tiukka kritiikkipalaveri.

Noista hommista tarttui muistiin muuan sunnuntai, jolloin harjoitustoimitus osallistui paikalliseen katastrofiharjoitukseen niin, että seurasimme tilannetta reaaliajassa. Aamulehden suosiollisella avulla saimme lehden myös painoon ”oikean” aikataulun mukaisesti niin että saimme lukea ”oikeaa” lehteä heti seuraavana aamuna. Mutta parempaan piti kuitenkin päästä!
Ensin Nokialle, sitten Imatralle

Toimittajatutkinnon ensimmäinen kenttäkeikka meidän johdollamme tehtiin Nokian Uutisissa keväällä 1968. Muistikuvani tuosta historiallisesta tapahtumasta ovat todella hataria eikä mitään muistiinpanoja siitä ole toistaiseksi löytynyt. Nokian Uutisten päätoimittaja Martti Jaatinen on selannut kyseiset vuosikerrat, mutta niistä ei löydy mitään kenttäkeikkaan viittaavaa.

Pentti Salmelin tietenkin teki tuolloin päätöksen lähdöstä kentälle. Asiasta on neuvoteltu ja sovittu etukäteen lehden tuolloisen päätoimittajan Jussi Saarisen kanssa. Nokian Uutiset valittiin ilmeisesti harjoituslehdeksi, koska se oli lähellä, kooltaan sopivan pieni ja aikataulultaan riittävän väljä. Etukäteisvalmistelut saattoivat olla melko hataria ja itse toimituspäivästä jäi allekirjoittaneelle jotenkin sekava kuva: paljon puuhastelua ahtaissa tiloissa. Päätavoite kuitenkin toteutui: lehti ilmestyi annetun aikataulun mukaisesti, eikä poikennut sisällöltään normaalista huonompaan suuntaan. Sanotaan, että ensimmäinen päivä hirressä on pahin.

Syksyllä 1968 olimme jo kokemuksesta viisastuneita. Kohteeksi valittiin Ylä-Vuoksi Imatralla. Tuo harjoitustoimitus oli tehnyt Tampereen Uutisista useita painettuja lehtiä. Varsinaista toimituskeikkaa edelsi tilausbussilla tehty päivän tutustumismatka Ylä-Vuokseen ja Imatralle. Kaupungin, yrityselämän, kulttuuripiirien, urheilun ym. yhteistyökumppaneiden edustajia oli kutsuttu paikallisen osuusliikkeen ravintolaan ”Väärään taloon” uutis- ja juttuvinkkien toivossa. Josko jo tuolloin, mutta ainakin myöhemmin, lehden kustantaja lähetti jokaiselle harjoitustoimituksen jäsenelle vapaakappaleen tutustumiskäynnin ja varsinaisen toimituspäivän tai –viikon väliseksi ajaksi.

Vaikka toimittamiseen oli valmistauduttu huolellisemmin kuin ensimmäisellä kerralla, tuotti tosi tilanne Imatrallakin uusille tekijöille yllätyksiä. Kallista aikaa kului, kun keskusteltiin vastuunjaosta vakitoimituksen kanssa. Taitto kangerteli, kun mitat eivät pitäneet. Latomon ja taiton suhtautuminen opiskelijatoimitukseen ei sekään ollut aivan mutkatonta, muistelee toimituspäivään uutistoimittajana osallistunut Ilkka Seppä.

Ylä-Vuoksi ilmestyi kuitenkin ajoissa seuraavana aamuna ja monen imatralaisen lukijansa mielestä mielenkiintoisempana kuin normaalisti. Tapausta pidettiin niin merkittävänä – ehkä merkillisenäkin – että radiokin pisti reportterinsa haastattelemaan opiskelijoita.

Ylä-Vuoksen jälkeen suurin piirtein samalla kaavalla tehtiin Valkeakosken Sanomia, Lallia, Salon Seudun Sanomia, Kouvolan Sanomia, Länsi-Savoa ja Kansan Lehteä – asioita paremmin muistavat selvittäkööt missä järjestyksessä ja koska. Hämeenlinnan ”valloitus” sekä Ylä-Vuokseen ja Länsi-Savoon tehdyt viikon kenttäkeikat ansaitkoot erityismainintansa.
Kenkku enkku, lakit repuiksi

Hämeenlinnan ”valloitus” tapahtui huhtikuussa 1972. Harjoitustoimitus otti tuolloin tehdäkseen sekä Hämeen Sanomat että Hämeen Kansan viikon ajaksi. ”Yhdysupseereja” lukuun ottamatta vakitoimittajat komennettiin lomalle, ylityövapaiden pitoon ja koulunpenkille. Huolellisen esivalmistelun jälkeen opiskelijat ryhtyivät innolla lehtien väliseen uutiskilpailuun. Pirkko Savisaaren lopetettua Antero Laine – joka myöhemmin valittiin Journalistiliiton puheenjohtajaksi – otti toimitustekniikan lehtoraatin toisen puolikkaan hoidettavakseen.

Värikkään viikon uutistarjonnasta ehdottomaksi ykköseksi nousi viikon lopulla – perjantain tai lauantain lehdessä – julkaistu juttu ”Kenkku enkku/ lakit repuiksi”. Juttu kertoi, että englannin kielen ylioppilaskoe oli mennyt poskelleen Poltinahon yhteiskoulussa Hämeenlinnassa ja että opettajan arvostelun mukaan 55 kirjoittajasta vain 25 saisi valkolakin. Siitäkös metakka nousi – jo ennen lehden ilmestymistä. Koulun rehtori – joka uskoi ylioppilastutkintolautakunnan aikanaan lieventävän ao. kokeen arvostelua – kielsi ehdottomasti tämän, hänen mielestään, ennenaikaisen tuloksen julkaisun. Se ei taas tietenkään sopinut sen enempää opiskeskelijatoimittajille kuin Hämeen Sanomien päätoimittajalle Allan Liuhalallekaan. Ja juttuhan julkaistiin kaikkia osapuolia – paitsi itse abiturientteja – kuullen.

Yksi tuon viikon numeroista – torstainen – joutui aikanaan Suomen Lehdistön etusivukilpailuun. Päätoimittaja Liuhala muistelee, että toimituksessa arvioitiin aluksi sen ehkä menestyvän hyvin. Toisin kuitenkin kävi, ja sijoitus oli vaatimaton. Syypääksi pistettiin sivun vasemmassa alalaidassa olleet kukot, joilla päätoimittajan sanojen mukaan ”ei ollut mitään tekemistä juuri siinä paikassa”. Mitään selitystä kukoille ei löydykään – liekö kuvateksti unohtunut pois? Ulkoasullisesti ne eivät kuitenkaan mielestäni sivua tuhoa.
Uutisvoitto päätti viikon

Imatralle Ylä-Vuokseen menimme toisen kerran marraskuussa 1972. Olimme valmistautuneet huolellisesti viikon pestiin eli toimittamaan lehden viisi numeroa keskiviikosta sunnuntaihin. Neuvottelut toimitusjohtaja Erkki Aulasmaan, päätoimittaja Erkki Vaalaman ja toimitussihteeri Marjaana Mattilan kanssa olivat seikkaperäiset. Kyseessä ei ollut lehden kannalta ihan mikä tahansa viikko, sillä Enso-Gutzeit Oy juhli juuri tuolloin Imatralla 100-vuotista toimintaansa.

Etukäteen kävimme tutustumassa lehteen ja kaupunkiin, tapasimme yhteistoimintatahoja, saimme nelisenkymmentä juttuvinkkiä, joista osan työstimme valmiiksi jo Tampereella, luimme kotiin lähetettyjä Ylä-Vuoksia ja yritimme löytää jokaiselle opiskelijatoimittajalle sopivimman tehtävän. Lukijoita informoitiin lähes joka numerossa poikkeuksellisesta toimittajakaartista. Ylä-Vuoksen päätoimittaja Erkki Vaalama, opiskelijatoimituspäälliköksi nimetty Paavo Seppänen, opiskelija Kaisa Jaakkola sekä me mukana olleet lehtorit Kirsti Jaantila ja allekirjoittanut selvitimme mistä on kysymys. Pyysimme myös juttuvinkkejä ja palautetta, joita tulikin kiitettävästi.

Viimeistä edellisessä eli lauantain numerossa Kaisa Jaakkola kirjoitti, että melkein kaikki Ylä-Vuoksen vakinaiset toimittajat ja osa latojistakin oli lähtenyt hupimatkalle Pietariin. Kaisa myös kertoi palautteesta, jota opiskelijat olivat lukijoilta saaneet:

”...Meille on kerrottu, että enemmän pitäisi kertoa työläisten asioista, enemmän ottaa kantaa. Meille on kerrottu, että lehdet on kerätty talteen ja luetaan sunnuntaina tarkemmin, kun on aikaa. Meille on kerrottu, että on ollut sotkuista palapeliä eikä ole mainittu tarpeellisia asioita. Meille on jopa kerrottu, että lehdessä on ollut paljon, paljon mielenkiintoista luettavaa.”

Viimeisessä, sunnuntain numerossa pääjuttuna oli oma uutinen ”Miljoonavahinko Kaukopäässä/ Kartonkikoneen alusta pettänyt”. Sitä juttua lainattiin pääkaupunkia myöten niin lehtiin kuin sähköiseenkin mediaan.

Myöhemmin Tampereella järjestimme vielä erityisen kritiikkipalaverin, jossa koko viikon tapahtumat ja aikaansaannokset käytiin tarkasti läpi ja raportoitiin kirjallisesti tulevia kenttäkeikkojakin varten. Raportissa sanottiin mm.

- että harjoituslehti olisi saatava opiskelijoille jo lukukauden alusta lähtien ja myös kenttäkeikkaviikon jälkeen
- että ideointiin on käytettävä enemmän aikaa
- että yksi kohtuullisen lämmin ateria päivässä riittää, mutta ateria-ajan tulisi olla rajoittamaton
- että lehden tilankäyttöä on suunniteltava tarkasti etukäteen
- että järjestyksen latomossa on säilyttävä
- että toimitussihteerillä on oltava auktoritteettia ajaa porukat ulos huoneestaan
- että vakitoimitus ei saa etukäteen pihistää harjoitustoimituksen keksimiä uusia asioita
- että yleisöltä kaivataan palautteen lisäksi myös uutisvinkkejä

Jääkää ikuisiksi ajoiksi tänne”

Viimeinen vetämäni kenttäkeikka suuntautui Länsi-Savoon Mikkeliin marraskuussa 1973. Aiemmin harjoitustoimitus oli tehnyt yhden Länsi-Savon numeron, 1973 Mikkelissä viivyttiin ja viihdyttiin koko viikko. Etukäteisvalmistautuminen yritettiin taas hoitaa mahdollisimman huolellisesti. Myös varsinaisen toimituksen koulutus tapahtui tehostetusti, ja siihen osallistui mm. Aamulehden toimitussihteeri Pentti Syvänen.

Näin jälkikäteen muistellen tuo viikkoa Mikkelissä sujui melko suunnitellusti, etten sanoisi rutiinilla. Lukijatkin taisivat olla melko tyytyväisiä, sillä yleisön osastoon tuli mm. seuraava kirje:

”Kyllä on ollut ihana herätä tällä viikolla, kun postiluukusta on saanut vetäistä kerrankin kunnon aamulehden luettavaksi. Ei olisi uskonut, että te opiskelijat pystytte tähän, mutta täytyy sanoa, että ei ole koulutus mennyt hukkaan. Jääkää ikuisiksi ajoiksi tänne Mikkeliin, niin mekin uudistamme tilauksemme ensi vuodeksi.”
Nimim. ”Ehkä Ryttyläiset”

Raskaan työviikon jälkeen harjoitustoimitus laati vielä muistion, joka tuolla kertaa keskittyi Länsi-Savon ja sen vakitoimituksen työn kehittämiseen.

Yhteenvedossa ehdotettiin:

- systemaattista suunnittelua eli mikä on esimerkiksi takasivun funktio
- ryhmäideointia eli idea- ja kritiikkipalaveri kerran viikossa
- uutta uutisarvostusta eli ne iänikuiset kokousjutut ja –kuvat
- lukijan aktivointia
- koulutuksen järjestämistä eli marraskuinen viikkoa oli hyvä alku
- tekniikan kohentamista
- yleistä taiton tarkistamista

Kenttäkeikkojen veto päättyi osaltani siis Mikkeliin. ”Siviilissä” olin ollut nelisen vuotta Kaksplus-lehden ensimmäisenä päätoimittajana ja siirryin tammikuussa 1974 Avun toimituspäälliköksi. Siitä ura jatkui A-lehtien julkaisupäälliköksi ja Uuden Maailman vastaavaksi päätoimittajaksi. Kun Uusi Maailma lopetettiin 1979, ryhdyin seitsemäksi vuodeksi A-lehtien henkilöstöpäälliköksi.

Toimittajaksi – Keuruulla ilmestyvän Suur-Keuruun päätoimittajaksi – palasin syyskuussa 1986 ja jäin tuosta työstä osa-aikaeläkkeelle 1999. Sen jälkeen vastuullani oli eläkkeelle lähtöön asti mm. Suomen Paikallissanomien lehtien toimittajien koulutus.
Tampere teki, Jyväskylä arvosteli

Vielä kerran, huhtikuun lopussa 1995, kuitenkin sain kosketuksen toimittajatutkintolaisten kenttäkeikkojen ihmeelliseen maailmaan. Eero Savisaaren vetämä kuuden naisopiskelijan joukko tuli tuolloin Keuruulle ja teki huhtikuun viimeisellä viikolla Suur-Keuruun kolme numeroa. Viikko sujui kuin siivillä lentäen. Suuria uutisvoittoja ei tuolla viikolla kirjattu, mutta lehdessä oli runsaasti erinomaisia haastatteluja ja reportaaseja, mukavia pakinoita sekä hyviä valokuvia ja tasaista taittoa.

Tuo keikkaviikko sai mielenkiintoisen jälkinäytöksen, kun se valittiin paikallislehtien kilpailuviikoksi. Arvostelijat olivat Jyväskylän yliopiston toimittajakoulutuksen opiskelijoita. He arvioivat tamperelaisten virkasiskojen työn, ja sijoitukseksi tuli jaettu 10. sija yhdessä Åland-lehden kanssa.

Tuomariston arvioi Suur-Keuruun kilpailunumeron näin:

”Suur-Keuruu on reilusti paikallisiin aiheisiin keskittyvä lehti, jolta voisi kuitenkin toivoa enemmän omaa uutisideointia tapahtumauutisten lisäksi. Kilpailunumeron aineistossa on paljon ennakkojuttuja ja pieniä aiheita on venytetty tarpeettomasti, jolloin lukijalle tulee tunne, että tilaa on täytetty väkinäisesti. Juttujen kieleen tulisi kiinnittää huomiota: nyt kunnallispolitiikan uutisissa sorruttiin välillä käyttämään aivan liian pitkiä ja epäselviä virkkeitä (ks. Ketolan korvausvaade). Toimittajan ei pitäisi sotkeutua kunnallispoliittisiin kielikiemuroihin, vaan ilmaista asiat lukijalle selkokielellä, lyhyin lausein. Pitkissä jutuissa olisi myös selkeyden vuoksi syytä käyttää enemmän väliotsikoita. Juttujen kärkeen tulisi kiinnittää huomiota myös kevyemmissä aiheissa (ks. s. 11 Sukunimien juurilla): mielenkiintoinen ydin asiasta esiin! Uutisjuttuihin kaipaisi enemmän nasakkuutta.”

”Suur-Keuruun ulkoasua on yleisilmeeltään siisti, mutta lähempi tarkastelu paljastaa heikkouksia yksityiskohdissa. Otsikoitten porrastus ontuu pahasti. Pääjuttu pitäisi nostaa sivulta esiin isoimmalla pistekoolla, ja yhden palstan otsokkojen pistekoon pitäisi olla vakio, samoin kuin kahden ja kolmen palstan juttujen. Otsoikoiden kirjasintyypin vaihtelu ihmetyttää: miksi on sekoitettu lihavaa, laihaa ja kursivoitua? Tyylin vaihtelun logiikka jää hämärän peittoon. Väliotsikot voisi yhdenmukaistaa kaikki joko yksi- tai kaksirivisiksi.”

”Kuvat ovat enimmäkseen ihan mukavasti rajattuja, mutta joukossa on paljon tavanomaisia, tylsiä henkilö- ja ryhmäkuvia. Kuva-aiheissa ja toteutuksessa voisi pyrkiä monipuolisuuteen.”

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Kenttäkeikat – ottaa vai jättää?

Voin vastata tuohon kysymykseen yhdellä sanalla, samalla, jonka päätoimittaja Allan Liuhala kirjoitti erään toimittajansa työtodistukseen: suosittelen!

Jos pitempään pitää perustella, niin muutamia reunaehtoja tietenkin on:

- Opiskelijoilla on oltava takanaan ja tukenaan jo melko lailla teoriaa ja käytäntöäkin kesä- ja muusta harjoittelusta.
- Haaste on oltava sopivan kokoinen harjoitustoimituksen taitoihin ja kokemukseen nähden.
- Kenttäkeikkaa on valmisteltava seikkaperäisesti harjoituslehden tai lehtien kanssa.
- Palautetta on tultava sekä heti että 15. päivä sekä opettajilta, vakitoimittajilta että lukijoilta.

Vasta kenttäkeikalla harjoitustoimitus pääsee todellisen työn makuun. Kaikki muu on enemmän ja vähemmän uimaliikkeiden harjoittelua kuivalla maalla. Kenttäkeikka on raskas jakso sekä opiskelijoille että opettajille sekä tietty vaiva ja riskikin harjoituslehdelle. Sen tarjoama työn, oppimisen ja opettamisen ilo on kuitenkin moninkertainen verrattuna niihin raha- ja muihin ongelmiin, joita keikoista väistämättä syntyy.

Olen keskustellut aiheesta myös viimeisen työnantajani Suomen Paikallissanomat Oy:n johdon kanssa. SPS tuntuu suhtautuvan hyvin myönteisesti kenttäkeikkoihin. Se olisi valmis neuvottelemaan esimerkiksi Suur-Keuruun, Kuorevesi-Mänttä-Vilppulan ja Koillis-Hämeen käyttämisestä kenttäkeikkoihin. Harjoitus voisi tapahtua niinkin, että lehdet samalla viikolla opiskelijavoimin tehtyinä kilpailisivat keskenään.

Keuruulla, 26.9.2006
Erkki Ihanainen